Synkkä on syksy ja ajankohtaisia aiheitakin vilisee lehtien otsikoissa runsaasti. Niistä kuitenkion viis, nimittäin haluan kirjoittaa muutaman sanasen kirjjoista tai paremminkin teoksista. Erityisesti sellaisista teoksista, jotka olen lukenut ja jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen.
Novellikirjallisuuden eräs kiistaton klassikko on Italialaisen Giovanni Boccacion teos: Decamerone. Teoksen novellissa: metsästyshaukka, metsästäjä valmistaa rakkaasta ja tärkestä metsästyshaukastaan aterian tavoittelemalleen naiselle. Tämä tarinan yllättävä käänne on nimetty Haukka-kohdaksi ja myöhemmin kaikkien teosten yllättävistä käännekohdista on alettu käyttää termiä Haukka-kohta. Tarina on hieno ja käänne myös, kannattaa tustustua.
Nykyään kaikki on suurempaa ja hurjempaa, kuin 1300- luvun Italiassa. Niinpä olen itse nimennyt, erään uudemman merkkiteoksen pohjalta kirjallisuuden analysointiin uuden termin. Ns. rotta-kohdan. Teos on tietenkin Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko. Aivan uusinta uutta ei teos tietenkään edusta, mutta huomattavasti modernimpaa kirjallisuutta, kuin Decamerone. Amerikan Psyko on hyvää ajankuvaa juppien aikakudesta, onhan se julkaistu 1991. Vaikka teos periaatteessa keskittyy juuri nousukkaiden ja juppien turhamisuuteen ja kerskakulttuuriin, se haijastelee myös sitä valinpitämättömyyttä ja säälimättömyyttä, mihin nykyihmiset niin usein syyllistyy. Heikkoja ja köyhiä ei auteta, keskitytään vaan omaan hyvinvointiin ja omaisuuden kerryttämiseen.
Mainitsemani ja kehittämäni rotta-kohta ei oikeastaan liity tuohon talouteen ja rahan valtaan, eikä edes valinpitämättömyyten kanssaihmisiä kohtaan. Rotta-kohta on mielestäni se kohta teosta, mikä ällöttää eniten. Se kohta kun väkivallalla, tappamisella ja verenvuodatuksella on saavutettu eräänlainen huippu.
Vakivaltaa ja veren vuodatustahan kyseinen teos sisältää ja runsaasti. Mietin kirjaa lukiessani, että miten sairas pitää kirjailijan olla, selalista keksiäkseen. Olen paljon maailmaa nähnyt ja kaikenlaista nähnyt, mutta jos jokin kirja saa minut voimaan pahoin, on jotain suurta saavutettu. Teos ja sen tarinat on sairaita, kuvottavia ja samaan aikaan kiehtovia. Ei kiehtovia siksi, että niitä haluaisi nähdä. Kiehtovuus liittyy kirjailijan sairaaseen mieleen ja käsittämättömään mielikuvitukeen, mitä tulee väkivallalla ja verellä mässäilyyn, kidutuksesta puhumattakaan.
Kehittämäni rotta-kohta löytyy teoksesta varsin helposti. En käy sitä tässä yhteydessä selostamaan yhtään tarkemmin, koska se kuvottaa minua. Ei ole kyse siitä, etten jaksasi palata tuohon kohtaan teosta, vaan siihen etten halua palata. Tulen kyseisen teoksen ja erityisesti rotta-kohdan muistamaan lopun elämääni, halusin tai en. Kiitos ja kunnia tästä silloiselle työkaverilleni, joka suositteli lukemaan teoksen. Miksiköhän hän teki niin, olisikohan hänkin psyykkisesti sairas, kuten kirjailijan on täytynyt olla?