Vaikka kaikki vuodenajat ovat allekirjoittaneelle jossain määrin mieluisia, niin tokihan kesän lämmöstä ja valosta syyspimeään siirtyminen aiheuttaa tiettyä haikeutta ja apaattisuuttakin. Syksyssäkin on silti puolensa, takkatulen tuijottelu, kun ulkona vihmoo räntää ja tuuli tuivertaa, voi olle erittäin romanttista ja miellyttävää. Toisaalta esim. lenkkeily pienessä syyssateessa voi olla virkistävä ja jollakin kierolla tavalla mukava ja palkitseva kokemus. Jokatapauksessa kesämuistot palaa mieliin, kun illat pitenee ja pimenee ja ennenkaikkea viilenee.
Yleensä arvostan loppusoinnullista, riimistä runoutta, mutta toisinaan sellaisesta runosta voi tulla hieman korni ja tekemällä tehdyn oloinen. Tietyssä tunnetilassa ja tiettyä tunnetilaa ilmentävät runot voivat olla myös riimittömiä ja niinpä kaihoisin mielin päädyin rustaamaan sellaisen. Se kuvastaa mennyttä aikaa ja syysiltoina mieleen tulvivia muistoja.
Kaipaus
Istuit ennen aina rinnallani
katsoit omin silmin samaa maisemaa
Istuit illoin, istuit aamuin
aina vaihtui maisemat
ja vierähti viikot.
Joskus pimeässä en nähnyt sinua
tiesin, että olit siinä
istuit hiljaa vierelläni
joskus sanoit jotain,
kuin murtaaksesi hiljaisuuden
jotain hauskaa ja nokkelaa,  ovelaa
Pimeässä en nähnyt sinua,
mutta aistin ja tunsin läheisyytesi.
Et ollut kaukana, en ollut yksin
Pieni valon välähdys ja lämmön tuntu
Ilma viileni, illat pimeni
et enää ollut siinä
et vastannut kysymyksiini
et istunut enää vierelläni
et katsonut samaa maisemaa
et sanonut mitään, et mitään
Et enää ikinä!